Yksi hienoimmista kokemuksistani ikinä: Borneon korkeimman vuoren Mount Kinabalun valloittaminen!

Malesian Sabahissa sijaitseva Mount Kinabalun korkein huippu Low’s Peak kohoaa 4095,2 m korkeuteen. Vuori on osa Kinabalu puistoa, joka on listattu myös Unescon maailman perintökohteeksi. Puisto on pinta-alaltaan noin 75 000 ha, eli se pähittää laajuudellaan Singaporen valtion! Mount Kinabalun kallioperä on pääsääntöisesti graniittia, joka on kiteytynyt noin 15 miljoonaa vuotta sitten. Miljoona vuotta sitten alueen tektonisten tapahtumien seurauksena graniittinen kallioperä kohosi muodostaen perustan nykyisille vuorinäkymille. Vuoren viimeisimmät piirteet ovat muovautuneet tuulen, sateen, kasvillisuuden ja jäätiköitymisten aiheuttamasta eroosiosta.

Valmistautuminen

Ensimmäinen etappi vuoren valloittamisessa oli löytää ajankohta, jolloin olisi mahdollista päästä vuorelle. Vuoren huiputtaminen on sen verran kovassa suosiossa, että sinne mielivän suositellaan varaavan retki 6 kuukautta etukäteen. Noh, tätähän en tietenkään tehnyt, koska tein lopullisen päätökseni Borneolla vierailusta kahta päivää ennen saarelle laskeutumista. Tuuria oli matkassa, kun ensimmäisenä päivänä astelin matkatoimistoon kysymään vuorelle pääsyä. Minulle kerrottiin, että seuraava mahdollisuus olisi viikon päästä, jolloin olisi yksi paikka vapaana via ferrata aktiviteetilla (sitä seuraava vapaa paikka olisi ollut kuukauden päästä..). Kaikki, jotka tietävät korkean paikan kammoni, varmastikin arvaavat, että maailman korkein via ferrata ei ole ehkä tarkoitettu minua varten! Itseni tuntien, tiedän, että tarpeeksi pudotusta jalkojeni läheisyydessä tarkoittaa sitä, että jäädyn täysin, eikä jalkani liikahda minnekään. Jyrkänteen vetovoima on ihmeellinen! Onnekseni, sain soviteltua vuorelle kipuamisen ilman via ferrataa, majoittuminen kuitenkin olisi samassa paikassa muiden rohkeampien kiipeilijöiden kanssa. Se passasi minulle, sillä Pendant Hutin majoituksessa oli peittojen sijaan tarjolla untuva makuupussit (majoituksissa ei ole lämmitystä).

Viikon varrella kävin läpi Kota Kinabalun retkeily-/urheilukauppoja. Shoppailin itselleni veden ja tuulen pitävät hanskat sekä uuden vähän tilavamman repun. Hanskat ovat oleellinen varuste vuorelle kipuamisessa, sillä kylmä ilma puree ainakin itselläni sormiin todella nopeasti jäädyttäen ne toimintakyvyttömiksi. Hanskat myös suojaavat käsiä ja antavat pitoa köysien kanssa kiivettäessä. Uuden repun hankinta osoittautui tarpeelliseksi, sillä pieni päiväreppuni oli liian pieni vuorella tarvittavien varusteiden kantamiselle ja rinkkani taas liian suuri kahden päivän tavaroille.

Mount Kinabalun valloittamiseen myydään erilaisia paketteja, mutta suosituin lienee 2D/1N-paketti, eli kestoltaan kaksi päivää ja yksi yö. Kovakuntoisimmat voivat yrittää vuoren valloittamista yhden päivän aikana, mutta silloin täytyy olla riittävän nopea tai muuten voi jäädä huiputus tekemättä. Korkeaan ilman alan sivuvaikutuksista huolivat tai muuten vaan varakkaat nautiskelijat voivat varata retken kolmen päivän pakettina, jolloin ensimmäinen päivä ja yö on mahdollista viettää 1800 m korkeudessa ohuempaan ilmaan totutellen. Minulle oli tarjolla 2D/1N –paketti, mikä sopi paremmin kuin hyvin.

Minut ja muut innokkaat vuoren valloittajat haettiin varhain aamulla kuuden puoli seitsemän maissa majoituspaikoistamme, josta matka jatkui minibussilla Kinabalu puiston päämajalle. Ennen ensimmäisten askelten ottamista kohti vuoren huippua, jokaisen retkeilijän on rekisteröidyttävä kansallispuiston päämajalla. Retkeilijät saavat ns. kulkukortit/-passit kaulaansa ja lounaspaketit (mikäli sellainen retkipakettiin kuuluu) matkaansa. Mount Kinabalun vuorelle ei ole asiaa ilman vuoriopasta. Vuoriopas on mahdollista jakaa isomman porukan kesken (luulen, että max 6 hlö per vuoriopas), jolloin kustannuksia saa hieman madallettua. Koska olin yksin, eikä muihin porukoihin ollut mahdollista liittyä, sain matkaani mukaan oman privaattivuorioppaan, Dansonin.

Valmiina valloitukseen

Päämajalta otimme minibussilla suunnan kohti lähellä sijaitsevaa lähtöporttia. Lähtöportteja ja reittejä ensimmäisen päivän määränpäälle Laban Ratalle (Pendant Hutille) on kaksi. Suositumpi ja lyhyempi reitti alkaa Timpohon gatelta 1866 m korkeudesta. Vuoren valloitus omin jaloin on syytä aloittaa pikimmiten aamuyhdeksän kieppeillä, jotta mahdollisesti ennättää suojaan vuorelle iltapäivällä hiipivien sadepilvien alta.

Ensimmäisen päivän reitti oli siis pituudeltaan 6 km. Heti Timpohon gatelta alkavaa pientä alamäkeä lukuuun ottamatta tuo matka oli pelkkää ylämäkeä. Tämä ei tietenkään tullut yllätyksenä, olihan tarkoituksena kivuta Borneon korkeimman vuoren korkeimmalla huipulle, Low’s Peakille 4095,2 m korkeuteen. Horisontaalista nousua ensimmäiselle päivälle tuli 1426 m, eli Typhoon gatelta kivuttiin Laban Ratalle ja omalle majapaikkalle Pendant Hutiin 3289 m korkeuteen.

Polku Laban Ratalle on pääosin kivinen, mutta luonnon ja toisinaan ihmisen rakentamine porrastuksineen melko helppo edetä, jos vain reisissä riittää tarpeeksi poweria. Matkan varrella on seitsemän levähdyspaikkaa, joissa voi huilata ja tankata lisäenergiaa kehoonsa. Oma ylämäkitaivallukseni alkoi melko kivuttomasti ja ensimmäisen tauon pidin noin puolessa välissä matkaa. Kuuden kilometrin matkasta raskainta oli (yllätys yllätys) viimeiset 500 m. Osittain kyse oli varmasti henkisestä luovuttamisesta, kun tiesin, ettei matkaa olisi enää paljon jäljellä ja kohta koittaisi lepo. Osittain raskaaksi taivaltamisen teki kuitenkin myös se, että kropassa alkoi huomata korkean ilman alan. Pientä päänsärkyä ja paineen tunnetta päässä. Myös jalat alkoivat käymään hieman voimattomiksi. Viiden tunnin kipuamisen jälkeen, hieman ennen kello yhtä iltapäivällä saavutimme majapaikkani Pendant Hutin. Samaan majoitukseen sattui myös suomalainen pariskunta: kaimani Heidi sekä Jani.

Majoittumista 3289 metrissä (Laban Rata/Pendant Hut)

Koska vuorella oli ollut poikkeuksellisen kuivaa, eli sadetta ei ollut tullut 1-2 kuukauteen (vuorella sataa normaalisti lähes päivittäin ympäri vuoden, mutta tammi-maaliskuu ja heinä-elokuu ovat normaalisti sateisimmat kuukaudet), ei majapaikoissa ollut mahdollisuutta suihkussa käyntiin. Raikastautuminen oli siis wc-fasiliteettien ja savettien varassa. Lavuaarista tuleva vesi oli kyllä sen verran kylmää, että suihkuhetki olisi muutenkin jäänyt hyvin pikaiseksi. Hetki lepäilyä päänsäryn lievittämiseksi ja ennen illallista osallistumista via ferrata opastukseen muiden majapaikkalaisten kanssa. Minulle tarjottiin edelleen mahdollisuutta osallistua aktiviteettiin, mutta päätin jättää tarjouksen käyttämättä..vaikka pientä houkutusta tunsinkin.

Illallinen Laban Ratalla oli mainio, ruokavaihtoehtoja oli runsaasti riisistä nuudeleihin ja kasviksista liharuokiin. Tankata sai niin paljon kuin mahaan mahtui. Jälkiruokiakin taisi olla kolmea eri vaihtoehtoa tarjolla. Loistava tarjoilu, nälkää ei illallisen jälkeen tarvinnut nähdä. Ja uskomatonta, että kaikki tämä ruoka oli kannettu ihmisvoimin korkeuksiin, samaa reittiä, jota itsekin kipusin! Portterit, eli tavaran kantajat, tekevät melkoisen työn kantaessaan 15-40 kg painosta tavaraa vuorelle (ruokaa ym. tarvikkeita sekä maksua vastaan myös retkeilijöiden varusteita).

Laban Ratan täyden tuvan nähtyäni tajusin viimeistään, että olin ottanut melkoisen riskin siinä, etten varannut retkeä hyvissä ajoin ennakkoon. Joukossa oli nimittäin ihmisiä, jotka kertoivat jutelleensa Kota Kinabalussa pettyneiden reissaajien kanssa, jotka olisivat halunneet kiivetä vuorelle, mutta eivät voineet, sillä seuraavat vapaat tarjotut ajankohdat olivat kuukausien päässä. Yksinäisellä reissaajalla voi vielä käydä hyvä tuuri saada peruutuspaikka lyhyellä varoitusajalla..mutta mitä enemmän porukkaa, sitä vaikeammaksi se käy. Vuorelle pääsee päivittäin kiipeämään rajoitettu määrä ihmisiä, johtuen rajoitetusta majoituskapasiteetista. Danson kertoi, että meitä oli minun kiipeämisen aloituspäivänä yhteensä 260 retkeilijää ja 70 vuoriopasta. Kaikki majapaikat vuoteineen olivat täpötäynnä.

Illallisen jälkeen ihastelin auringonlaskun viileässä vuoristoilmassa (n. +12 C). Hiljaisuus ja nukkumaan meno koittivat kahdeksalta illalla.

Low’s Peakin (4095,2 m) huiputus

Aikainen uni tarkoitti varhaista ylös nousemista. Tavoitteena oli siis nousta vuoren huipulle katsomaan auringonnousua. Herätys oli kello kaksi aamuyöstä, kevyt aamiainen ja puoli kolmelta suurin osa porukasta oli lähtenyt jo taivaltamaan Mount Kinabalun pimeää rinnettä ylös päin. Danson informoi minua edellisenä iltana, että me lähdettäisiin kolmelta, olin siis viimeinen joka lähti meidän majapaikastamme.. Vuorioppaat katsovat opastettavien ensimmäisen päivän vauhtia ja arvioivat sopivan lähtöajankohdan vuoren huiputtamiselle. Ei auttanut kuin luottaa oppaani sanaan, että saavuttaisimme huipun ennen auringonnousua.

Toisen päivän matka 4095,2 m korkeuteen huipulle oli majapaikaltamme 2,72 km ja horisontaalista nousua oli noin 806 metriä. Korkeuden ja ohuen ilman vaikutuksesta pienempikin urheilusuoritus saa hengästyttämään, joten etenemistahti muuttuu sitä hitaammaksi, mitä korkeammalle päästään. Otsalamppujen loisteessa lähdimme matkaan ja liityimme valojen siivittämään ihmisletkaan. Olo oli kuin markkinoilla, sen verran ihmispaljoutta ja tungosta riitti ensimmäisen reilun 500 m matkalla. Siellä täällä sopivissa paikoissa yritettiin Dansonin kanssa ohitella jonoa ja toisaalla sitten edettiin sulavasti hidasta, harkittua tahtia peräkanaa jonon mukana. Viimeiset kaksi kilometriä on avointa kalliota ja tungos alkaa siellä helpottaa. Teknisesti hankalin kohta on noin 7,4 km kohdalla (lähtöportista mitattuna), jossa muutaman sadan metrin matkalla kiipeämiseen tarvitsee käyttää kalliolla kulkevia köysiä apunaan. Siellä kiipeillessäni ajattelin, että korkean paikan kammoni osalta on onni, että oli sen verran pimeää, että en nähnyt jyrkkyyksiä ja pudotuksia selvästi. Köydet kulkevat maassa huipulle asti ja ohjaavat kulkijaa huonommankin ilman (sumu) sattuessa. Huipulle meno voidaan evätä, mikäli sää on liian vaarallinen. Voin vain kuvitella millaiseksi kipuaminen muuttuu, jos sade ja pilvet valtaavat vuoren.

Olin varaustautunut kylmyyteen huolella (kaksi pitkähihaista (ne ainoat, jotka on mukana), kuoritakki, legginsit, pitkät housut, tuubihuivi sekä Kota Kinabalusta ostamani veden ja tuulen pitävät Thinsulatet eli hanskat) ja sainkin vähentää vaatekertaa heti yöllisen taivalluksen alkumetreillä. Olisihan se pitänyt arvata, että kun lukee retkestä kirjoitettuja kommentteja, niin jäätävän kylmä saattaa tarkoittaa meille suomalaisille jotain muuta kuin tropiikin lämmössä eläville malesialaisille :). Kerrospukeutumisella on onneksi helppo säädellä oma lämpötila sopivaksi, joten ei huolta. Kuoritakki, huppu ja hanskat tulivat tarpeeseen, kun huippu alkoi lähestyä. Viimeiset 200 metriä olivat taas raskaimmat. Huippu näkyi ja päässä alkoi taas tuntua pientä painetta. Dansonin positiivinen tsemppaus kannusti kipuamaan loppumetrit ja siellä minä seisoin, vajaan kolmen tunnin yöllisen taivaltamisen jälkeen, Low’s Peakin huipulla, neljässätuhannessayhdeksässäkymmenessäviidessä pilkku kahdessa metrissä! WOW!

Ilma oli täydellinen: ei sadetta, ei tuulta. Selkeä keli, loistava tähtitaivas linnunratoineen ja lämpötila n. +1 C. Auringon nousua pilvien ylle saimme odotella huipulla vajaa puoli tuntia. Melko nappiin siis meni ajoituksemme, ei myöhästytty, mutta ei myöskään tarvinnut liian pitkää odotella huipulla. Valkeneva taivas ja näkymä vuoren rinteille ja pilvien ylle oli sanoinkuvailemattoman huikea.

 Alamäki alkakoon aamuauringon loisteessa

Alaspäin tulo olikin sitten jaloilleni se raskain osio. Se ei tullut yllätyksenä, sillä olen vaelluksillani huomannut, että alamäissä polveni ovat melko lujilla. Edessäni oli siis 8,72 kilometriä jatkuvaa alamäkeä ja porrastuksia. Herkkua! Muu Pendant Hutin porukka pääsi huipun jälkeen käsiksi via ferrataan, eli köysillä ja valjailla kokemaan vähän jyrkempää kallionrinnettä. Itse astelin vajaa puolitoista tuntia oppaani kanssa majapaikkaan, pakkasin kamani ja söin aamupalan. Eikä muuten ollut mikä vaan aamupala, vaan ehkä paras mahdollinen pitkiin aikoihin. Erilainen, eli perunamuussia, nakkeja ja purkkipapuja tomaattikastikkeessa! Olin haltioissani muussista, en nimittäin ole juurikaan perunaa tämän reissun aikana syönyt (muuta kuin satunnaisesti lähinnä ranskalaisten muodossa). Nautiskelin, ja katselin Pendant Hutin ikkunasta via ferrata aktiiveja. Aamupalan jälkeen matka jatkui kohti Timpohon gatea. Alamäkeä ja portaita kesti kolmisen tuntia. Danson tarjosi ystävällisesti kävelysauvansa käyttööni. Helpotti jokseenkin alaspäin menoa, kun painoa sai polvilta hieman jaettua.

Onnellinen olotila

Minun Mount Kinabalulle kiipeäminen onnistui paremmin kuin hyvin. Sää suosi ja ylitsepääsemättömiä vaikeuksia en kohdannut. Vuoren valloittamisen jälkeiset kolme päivää tunsin lihaksissani tehneeni jotain (sen verran paljon, että rappusten alaspäin askeltaminen kävi työstä :) )!

Vuorioppaani Danson oli erinomainen opas, joka piti huolen siitä, että kaikki on ok. Mukava kaveri muutenkin. Kahden päivän taivalluksen aikana ehtii melko paljon vaihtaa kuulumisia kulttuurista, luonnosta ja elämästä ylipäänsä. Danson kertoi työskennelleensä vuorella 14-vuotiaasta lähtien, ensin portterina, eli tavaran kantajana, ja sen jälkeen vuorioppaana. Vuorelle hän kiipeää kolme kertaa viikossa, eli käytännössä viikkoon jää yksi vapaapäivä. Melko raskasta työtä, mutta ymmärrän hyvin, että siitä voi myös nauttia. Maisemat, luonto ja uusien ihmisten tapaaminen.

Olen onnellinen vuoren valloittaja. Tekisin koska vain saman uudestaan!